Tämä lyhyt essee esittelee kolme taiteilijaa ja heidän teoksensa ajankohtaisista näyttelyistä Helsingistä. Olen keskittynyt globaalien aiheiden käsittelyyn taiteessa ja siihen liittyvään etiikkaan ja taiteilijan moraaliseen vastuuseen. Kommentit ja keskustelunavaukset äärimmäisen tervetulleita.
Kiehtova Aasia
Aasia on noussut taidemaailman huomioon viimeisten vuosien aikana, kuten useat kiinalaisia taiteilijoita esiintuovat näyttelyt osoittavat kiertäessään myös Suomessa. Nimenomaan Kiinaa pidetään nykyään paitsi liikemaailman tärkeänä sijoituskohteena, myös taidemaailman silmäteränä. Kiinan pitkä kulttuurihistoria sekä idän uskomusten mystisyys tekevät siitä kiistämättä kiehtovan maan. Toisaalta Kiina-konnotaatioihin kuuluvat kommunismi ja siihen liittyvä kontrolli, halpa työvoima, ihmiskauppa ja köyhyys. Näistä ristiriitaisista olista on paitsi noussut mielenkiintoisia kiinalaistaiteilijoita, se on myös tarjonnut herkullisia aiheita muiden maiden taiteilijoille.
Kymmenen tuhatta siirtolaista merellä seilaa
Kiina-ilmiö on jälleen esillä Helsingissä, jonka juhlaviikkojen osana on Taidehallissa Isaac Julienin yhdeksälle valkokankaalle levittäytyvä 50 minuutin mittainen videoteos Ten Thousand Waves (2010). Helsingin näyttely on taidemaailmassa merkittävä, sillä se on teoksen Euroopan ensimmäinen esittely. Teoksessa Julien solmii yhteen Kiinan historian ja nykypäivän: 1500-luvulta peräisin olevan myyttinen tarina kalastajista jotka eksyvät merelle mutta pelastuvat Mazu-jumalattaren johdattamina vertautuu 2004 tapahtuneen traagisen onnettomuuden jossa Englantiin muuttaneet kiinalaiset työläiset kuolivat elantoa ansaitessaan.
Isaac Julienin tyyli on vahvasti visuaalinen. Tässä teoksessa hänen tyylinsä on yhtä poeettinen kuin runot jotka ovat teoksen taustalla oleva “käsikirjoitus”. Julien on tarttunut maailmanlaajuiseen poliittiseen aiheeseen: työn perässä muuttamiseen ja siirtolaisuuteen. Itselleni teos oli kokemuksena monitasoinen. Se kommentoi globaalia maahanmuuttotilannetta tiedottavalla ja tunteisiin vetoavalla otteella yrittämättä esittää pakettiratkaisua tilanteeseen. Mielestäni Julien kysyy teoksellaan kuinka tämä globaali ongelma on muuttanut ihmiskäsitystämme ja minkälainen etiikka liittyy halpaan työvoimaan. Toistaalta teos nostaa esille myös yksilön näkökulman pohtimalla kuinka maailmankuva voi muuttua kun hylkää kotimaansa ja muuttaa muualle paremman elämän toivossa. Voiko pelastava Mazu-jumalatar olla läsnä myös Englantiin muuttaneille kiinalaisille? Teosta luonnehtii ristiriitainen kaksijakoisuus: jotakin saavuttaessaan voi myös menettää jotakin tärkeää.
Yhdistelemällä faktaa ja fiktiota sekä pohjaamalla teoksensa runouteen Julien on löytänyt porsaanreiän ja verhonnut Kiina-kritiikkiä kauniiseen teokseensa. Kuka tahansa taiteilija tai henkilö joka kyseenalaistaa Kiinan toimintamalleja, jotka osaltaan ajavat kansalaisia maastamuuttoon, ei aseta itseään hyvään valoon maan johdon silmissä, joille pieninkin vastalause on hyökkäys joka pitää tukahduttaa.
Toisen kulttuurin omiminen taiteessa?
Itse jään pohtimaan Julienin päätöstä tarttua näin läheisesti Kiinan kulttuurihistorialliaan. Hän ei ole itse kiinalainen – onko hänellä tarvittava ymmärrys kulttuuria kohtaan vai lankeaako hän sen viettelevään visuaaliseen eksotiikkaan? Samantyylistä kulttuurista omimimista käyttää videoteoksissaan Matthew Barney, teos Drawing Restraint 9 (2005) etunenässä. Toisaalta oman kulttuurinsa sisältä nousevaa kriittistä ääntä edustaa esimerkiksi mm. ARS 06 näyttelyssä Helsingin Kiasmassa esillä ollut Jun Nguyen-Hatsushiba, korealais-japanilainen kahden kulttuurin välissä tasapainoileva videotaiteilija jonka teokset usein esittävät kulttuuriperinteeseen liittyvien elannonhankintatapojen katoamista.
Etelä-Afrikan kriittiset tuulet Helsingin Taidemuseossa
PEEKABOO -näyttely, johon tutustuin Helsingin Taidemuseossa, esittelee usean etelä-afrikkalaisen nykytaiteilijan teoksia. Moni varmasti sanoisi että Etelä-Afrikka on esillä taidemaailmassa kesän jalkapallon MM-turnauken takia, mutta itse uskon enemmän sen olevat kiinnostava, sillä sen historiaan liittyvät väkivaltaiset jälkimainingit tuottavat paljon kriittistä taidetta. Vaikka apartheid on ohi, monet yksilöt taistelevat edelleen jatkuvaa diskriminaatiota vastaan ihonvärinsä, seksuaalisuutensa tai sosiaalisen luokkansa tähden. Myös uskonto muuntuu näyttelyssä joidenkin taiteilijoiden käsissä alistavaksi voimaksi. Koko näyttelyn kuratointiin liittyy myytien ja todellisuuden yhteensulautuminen maailman käsityksessä Etelä-Afrikasta.
Fiktiivinen köyhyys ja taiteilijan moraalinen vastuu
Nostan näyttelystä esille Roger Ballenin valokuvat sarjasta Boarding House (2009). Mustavalkoiset valokuvat lukeutuvat teknisesti valokuvauksen klassiseen traditioon. Näemme kuvissa lapsia ja nuoria joiden kasvoja ei paljasteta. He ovat oudossa ympäristössä, jossa seinät murenevat ja erilaiset eläimet ja oudot raapustukset seinillä luovat ritualistisen ja shamanistisen tunnelman. Keitä nämä selvästi huonoissa oloissa asuvat nuoret ovat? Epätodellisuuden tuntu ja surrealistisuus tekevät valokuvista esteettistä katsottavaa, vaikka outo tunne puristaakin koko ajan vatsanpohjasta. Ballen on tarttunut haastavaan aiheeseen, köyhyyteen, jota hän lähestyy fiktion keinoin tekemällä huonoista oloista kiehtovan taianomaisia.
Itse pohdin teosten edessä taiteilijan roolia laajan ja globaalin aiheen edessä: mikä merkitys on taiteessa tapahtuvalla köyhyyden mystifioinnilla? Toistaalta onko moraalisesti oikein tehdä köyhyydestä fiktiota? Nostan tässä esille kuvajournalismin yhteydessä törmäämääni käsitteeseen “raunioporno”. Käsite kritisoi valokuvaajien (ja muiden taiteilijoiden) taipumusta estetisoida raunioita, rappiota, korruptiota ja sen alla eläviä ihmisiä. On helppoa mennä kuvaamaan murenevia taloja ja niiden nurkissa eläviä narkomaaneja ja luoda jännittäviä kuvia asioista joita ei jokapäiväisessä elämässä näe. Onko oikein että taiteilija saa huomiota taiteellisista ansioistaan valokuvilla jotka on luotu esimerkiksi Jessica Dimmockin tavoin narkomaanien tuskasta ja noidankehästä hänen valokuvasarjassaan The Ninth Floor (2005)? Mikä on taiteilijan vastuu? Onko taide juuri väline joka tuo ongelmia laajaan tietoisuuteen? Onko sillä todella muutosvoimaa?
Ballenin teokset eivät kuitenkaan mielestäni kuulu rauniopornon kategoriaan sillä niiden ympäristö on selvästi luotu kuvia varten. Teosten voima on juuri siinä että niitä on ja ei ole helppo katsoa samanaikaisesti. Niissä on enemmän pysäyttävää ja pohdintaa aiheuttavaa voimaa kuin suorissa dokumentaristisissa valokuvissa, jotka voivat joskus olla liian toteavia tai osa turruttavaa katastrofikuvien virtaa mediassa.
Jane Alexander ja tulkinnan kontekstuaalisuus
Toisena taiteilijana PEEKABOO -näyttelystä nostan esiin Jane Alexanderin, jonka yksityiskohtaiset johonkin eläinten, fantasiahahmojen ja ihmisten välimaastoon asettuvat veistokset puhuttelevat helposti. Näyttelyssä hän on asettanut veistoksiaan häkkiin, kuin vankilaan. Turvakamera lähettää kuvaa näyttelyn toisessa huoneessa sijaitsevaan tv-ruutuun. Turvallisuus on Alexanderin itsensä mukaan teoksen teema. Teoksessa itseäni kiehtoo tulkinnan kontekstuaalisuuden tarve. Turvakamera luo vaikutelman isoveli valvoo -ajattelusta, jonka media on ominut reality tv-ohjemiin ja joka toisaalta on läsnä jokaisen elämässä kun turvakamerat tallentavat jokaisen kauppareissun.
Itselleni tämä on stereotyyppinen ja pinnallinen tulkinta, vaikka täysin oikeutettu siinä missä muutkin tulkinnat. Teoksen ymmärtäminen vaatii mielestäni kuitenkin ymmärrystä Etelä-Afrikan historiasta. Sen valossa teos saa merkityksen jatkuvasta levottomasta väkivaltaisuudesta, joka näkyy maan jokapäiväisessä elämässä, kuten itse maassa vierailleena olen nähnyt, piikkilanka-aitoina ja turvamiehinä tavallisten Matti Meikäläisten talojen edustalla. Kyse ei siis ole välttämättä länsimaalaisesta ihmisten liikkumista seuraavasta valvonnasta, vaan yksilön pelosta joka nousee titetyn maan tilanteesta. Taidemuseon julkaisun haastattelussa Alexander nostaa esille myös länsimaiset turvallisuustoimet jotka tekevät maahanmuuton esimerkiksi Eurooppaan hankalakasi. Hän nostaa teoksen sanoman globaalille tasolle kuvaamalla turvallisuusjärjestelmien hallitsevuutta kaikkialla maailmassa.
Jane Alexanderin teos on siitä uniikki, että hän on onnistunut mielekkäästi mahduttamaan yhteen teokseen useita tasoja paikallisuudesta globaalisuuteen. Hänen sympaattiset fantasiahahmonsa itsessään ovatkin yllättäen neutraalimpia mahdollisia näyttelijöitä hänen dramaattisessa teoksessaan. Ne eivät osoita sormea mihinkään tiettyyn kansaan, sukupuoleen, ikäryhmään tai ihonväriin.
Taide globaalien haasteiden edessä
Tässä esseessä nostamistani esimerkeistä näkee kuinka fiktiota ja fantasiaa on käytetty poliittisten ja kriittisten aiheiden käsittelyyn. Mielikuvitusmaailma tai myytit ovat areena jolla mikä vain on sallittua ja näin se antaa taiteelle välineen käsitellä hankalia aiheita. Fiktiossa piilee kuitenkin myös vaara, sillä se voi helposti muuttaa kärsimyksen seikkailuksi, ihainnoinniksi tai vahvistaa kulttuurisia sterotyyppejä. Poliittisen taiteen tekeminen vaatii rohkeutta ja globaaleihin aiheisiin tarttuminen on haasteellista. Itse arvostan tätä otetta taiteeseen – ei taidetta taiteen tähden vaan taidetta ihmiskunnan tähden.
Linkkejä tekstissä mainittujen taiteilijoiden äärelle:
PEEKABOO Helsingin Taidemuseossa
Jane Alexander
Isaac Julien, Ten Thousand Waves Taidehallissa
Roger Ballen
Matthew Barney
Jessica Dimmock, The Ninth Floor (2005)
Jun Nguyen-Hatsushiba
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti